(Narkissos, Bengt Pohjanen, 2017)

Bengt Pohjanen

Foojaloo (1999)

1.

Poika seiso etelänpuohleisella köökinklasila ja näki ko kranninmies liukesi kaatunu polkupyörä päälänsä kartanolle. Oli huhtikuun loppua ja tie liukas. Kranninmies hyppäsi ylös ja potkasi pyörää niin, ette rathaat pyörit ko se ryntäsi köökhiin pyhkien savea ja pikkukiviä housunsääristä ja plyysistä. Sillä oli Norrskensflamma saaphaanvarressa ja sen se vetasi kätheen. Pyörän rathaat heitit pyörimästä ja mies jäi seishoon ko patsas, sanomatta päivää, ottamatta lippalakkia päästä. Köökissä synty hiljasuus, jonka kranninmies rikko präiskimällä avisia kämmenenpohjaan.

– Nyt net oon menossa kuuhun, mies klaakotti ja haukko henkeä.
– Kukka? pojan isä kysy.
– Puolue tietenki, kranninmies huusi ja otti lippalakin päästä.
– No mitäs net sielä, pojan äiti kysy piisin vierestä. Se oli justhiinsa lähössä navethaan kiulu käessä.
– Rakenthaan luokatonta yhtheiskuntaa tietenki, sen kerran, mies nauro ja hyppäsi askelheen etheen.
– Ottavatkos net Stalinin myötä?
– Sen kerran, mies huuahti, sielä isä Aurinkoa tarvithaan, mies selitti ja pisti vaseman käen peukalon suuhun ja puri sitä ja irvisteli.
– Ja sie uskot semmosia?
– Siehään uskot, ette taivas oon olemassa vaikka sinne ei saata kirjottaa preiviä ja jos kirjottaa niin ei tule vastausta, kranninmies huusi ja hyppi tasajalkaa niin, ette traasumatto kryttysi.    – No se oon veljesti menny taihvaasheen. Sehään ei ole vastanu sen jälkhiin ko se sirppiä ja vasaraa heilutti hyvästiksi rautatieasemalla matkala Stalinin tykö.

Pojan äiti marsi laattian yli, seisahti kranninmiehen viehreen ja tuhahti jotaki, räiväsi oven kiini ja paineli kuistin trappuja alas, ette tohina kuulu.

Kranninmies jäi seishoon Norrskensflamma käessä, se oli ko patonki.    Pojan isä sytytti paperossin.
– Istu, se sano.
Mies meni isthuun heinätoolile.
– Sosialistinen työväenliike aikoo rakentaa tansilavan, kranninmies selitti ja näpytteli avisia. Se nousi ja meni isthuun pöythään, missä se pruukasi istua ja porista lohenpyyöstä ja heinäteosta ennen ko se liitty puolueesheen ja alko klaakothaan.
– Kuuhunko? pojan isä kysy hymy huulila. Se puhalsi savua nokasta.
– Tansilava rakenethaan vanhale tiele, sinun maale. Puolue oon sen jo päättäny.    Pojan isä tumppasi paperossin ja sytytti varsin uuen. Sen käet tärisit vähäsen ja se anto tulitikun pallaa vähäsen aikaa ennen ko se sytytti paperossin. Se puotti palahneen tulitikun tuhkakuphiin, missä se kärysi vähän.
– Mie olen meinanu siihen rakentaa kioskin, se sano.

Kranninmies puno lippalakkia käsissä ja pani sen sitte takaraivole niinku se pruukasi ko se tinkasi. Sitte se otti piipun rintaplakkarista ja kukkaron housunplakkarista. Se alko täythään piippua. Sen käet tärisit niin, ette Tigerbrand-tupakkaa varisi laattialle. Se piirsi kaks tikkua saamatta piippua sythyyn vaikka se imi niin, ette posket tehit reikää, niinku poika hunteerasi. Se murisi ja kehräsi siinä samassa ja poika aatteli, ette se oon ko vihanen pystökorva taikka kissa.      – Sie et meinaa luovuttaa maata sosialistiselle työväenliikheele, häh? Noh, puolue saattaa luovuttaa sulle kaksmetriä kertaa puolentoista ko Stalini tullee, mies karju. Se viittasi mäntyjä ja murisi, ette Neuvostoliitossa niitä käytehään kapitalistien hirttopuina.
– Älä veikkosen, velikulta ….
– Siinä taphauksessa tansilava rakenethaan tuohon aitojen taa, missä minun sarka alkaa, ja niin likele, ette porvarit ja fasistit ei saa yörauhaa kesäöinä ko sosialistinen työväenliike tansaa Stalinin kunniaksi.

Pojan isä istu hiljaa. Kranninmies varisti piipun laattialle ja piipunperät jäit kythöön matole.     Se kytö vielä ko se lähti ulos ja sielä potkasi pyörää, nosti sen ja nousi sen sölkhään.

Poika pyhki hikisiä kämmeniä housunlahkheesheen. Kurkkua kuivasi ja poika tärisi. Se katto issää, joka poltti paperossia syvissä hunteerinkissä. Pojasta tuntu, ette mailma oli täynä sosialistista työväenliikettä.

2.

Tuli kesä ja poika siirty vanhaan isän tykö. Iltasin se makasi kamarissa ja kuunteli vasaran ääniä, jokka seurasit häntä öisheen mailhmaan ja unhiin, joissa alastomia ihmisiä tansasi Stalinin kunniaksi tämän istuen kunniapaikala ko Ejyptin Faarao. Sillä oli piippu suussa ja marhorkkaa varisi laattialle.

Juhanusaattona poika havatti ko kranninmies polki tansilavale päin. Se oli auvopäin ja sillä oli vaateknäppäri housunlahkheessa, ettei net tarttus pyöränvilhjaan.

Jonku tiiman jälkhiin poika kuuli haitarin peliä. Pojan vanhaa isä istu köökinpöyässä ja otti paloviinaa. Poika sai kans finkerporilisen. Paloviina lämmitti suolia ja poikaa nauratti.
– Nyt, poika, lähethään tanshiin, vanhaa isä sano ja otti poikaa käestä.

Piljetin myyjä kysy piljettiä, mutta pojan vanhaa isä, murahti, ette omala maala oon oikeus tansata niin paljon ko pää kestää, sen kerran. Piljetin myyjä sano, ette pojan vanhaa isä ylönkatto pyhhää asiata.

Poika meni kannole isthuun.

Foojaloo? Se oon vishiin ruottia, poika hunteerasi. Häänki ko raavastuu ja oon koulussa saanu oppia fiinin ruottin niin häänki saapi yhelä foojaloovia halata vaikka krannin komeata vaimoa, niinku vanhaa isä, joka pyöritti sitä ja visko sitä kohta ilhmaan. Kranninmies oli mettän laiassa. Se oli tuusanlaakana.

Poika ei saanu unen päästä kiini. Pirtissä vanhaa isä ja krannin vaimo nauroit. Foojaloo? Krannin vaimo kihisti, ette Jaadefoodu! Niin net sielä hoit.
– Ei halastua sannaa tästä, vanhaa isä sano pojale aamula.
Poika nyökkäsi.
– Tämä oon meän miesten välistä hommaa, vanhaa isä sano.    Poika nyökkäsi.

3.

Poika marsi joenrantaa pitkin vapa olala. Se tunsi vetovoimaa tansilavale, joka oli joen vieressä. Se oli siinä ollu jo vuosikausia. Lauatki olit jo vähäsen tummunheet ja sielä oli paljon roskaa, filtteripaperossin tumppuja ja pieniä pakettia, joissa vishiin oli ollu foojaloovia . Poika otti tumpun ja pani sen huulien välhiin ja meni isthuun. Tumpussa oli huulipunnaa ja poika tunsi sen maun ja kumman tuoksun aurinkossa. Oli aivan tyven. Aurinko lämmitti pojan sääriä. Foojaloo? Foojaloo? Nyt poika tiesi, ette sillä ei typhäytetty vertä. Sanat tarkotit sitä mitä poika ei vielä ollu saanu tulla likele.

Poika havatti kunka hänen housunsääri nousi ja se pisti käen liitinkin alla. Se paino silmät kiini ja sitä huimasi. Se kuuli haitarin peliä ja foojaloovia ja se näki alastoman krannin vaimon sölän vanhaan isän pirtissä. Poika oli tuntevinhaan tuoksuja ja huulipunan makua. Poika nykähti ja tunsi ette jalka kastu. Poika sylkäsi tumpun ja pyhki ruuhola suun ja lähti siittä äkkiä.

Poika freistasi onkia, mutta onkiminen ei ollu sammaa ko eelisennä päivänä. Virta oli kumeampi ja etelästä nousi mustia pilviä tumman kuusimettän yli. Poika laukko rantaa pitkin ja oli niin hengästynny, ette meni halkohuohnesheen leppäähmään. Syämen alla oli vaiva ja kaikki tuntu ko ei mithään ennää olis olemassa.

Poika meni köökhiin. Vanhaa isä istu köökinpöyssä ja joi paloviinaa.
– Sie olet jo aika mies, vanhaa isä sano ja röyhteli, ei muuta ko menet tanshiin. Sano Foojaloo ja kyllä net vastaava, poika, Jaadefoodujääna.

Poika meni kamahriin.
– Otatkos siehmauksen?
– En, en nyt, poika vastasi jo vähäsen tummala äänensävylä.

Poika meni seishoon klasile. Se näki näki ensimäiset vesipisarat kastelevan ruutua. Tuuli liikutti lehtiä ja koijun oksia yhä hopumin.

M E Ä N K I E L I

Meänkielen paikaliset ja temattiset ulottuvuuet
Uumajan yliopisto
20. huhtikuuta 2018

Mie hääyn sanoa lyhyesti paljon, niin olkaa valphaita!  Mie olen syntyny 160 askelta tsaarin punasesta priimusta ja kuninkhaan mustasta nauhasta, mie olen trilinguaali, kolmikielinen ja kirjotan kolmela kielelä (ruotti-meänkieli-suomi), ja olen siksi rajaihminen, joksika ei tule sillä, ette assuu rajan tuntumassa, häätyy puhua rajan kieliä ja kuulua välipuolisuutheen kielen takia. Mie olen minun kielet. Kiitos rajan kielile, ette nämät synnyttävvä meän omaperästä kirjalisuutta, osotelmaa ja taietta.

Ko mie vaihetan kieltä mie vaihetan naamaria, persunaa, mutta en hypostaasia, olenollisuutta, mie olen aina sama ihminen ihmisestä – huolimatta kielestä, ihofäristä, uskonosta ja kulttuurista. Äitinkieleni, meänkielen, sain iästä, kasuvet lännestä. ”Ihmisiä net oon netki”, sano minun isä, jopparikuninkas, kaikista niistä pakenevista ihmisistä, joita met sotien jälkhiin piilotimma saunakamahriin ja mettien risukothiin.

Meänkielen paikaliset ja temattiset ulottuvuuet oon tämän päivän teema.    Paikalista ulottuvuutta oon hankala määritelä, koska välipuolisuus, rajan kolmas kamari on Anaximandroksen Apeiron (τὸ ἄπειρον, ”äärettömyys”, ”rajattomuus”, ”se oon kaikkea eikä mithään määrrättyä”, arché, alku ilman alkua, itte alku oon rajaton, muutenhaan jotaki olis ennen jopa toisela puolen archéa, joka kans tarkottaa valtuutta, herruutta. Kenen yli? Joo, rajattomuuen yli. Rajan filosofii kuuluu tähhään konteksthiin, siihen mitä Sokrates ja Platon sanova: a-topokseksi, kamarittomuus, ei-kamari, ei tila, a-topos, missä rajanylittämisen silmänräphäys kuljettaa ihmistä likemäksi itteä ja kaiken tarkotusta ja alkua, missä ei ole aikaa, Sokrathen mielestä. Tämä a-topos, rajan kolmas kamari oon se rajapaikka, joka ei ole paikka, jossa Jumala loi mailmankaikheuen, kuten rajan suuri filosohvi Eugenio Trias väittää. Kaikki oon luotu rajattomalla rajala.  (Kyllä met sen olema tiehneet, se tapahtu tuossa Toivolansaarela, Kukkolankoskelta kappalheen matkan päässä).

Miepä annan teile esimerkin minun tulevasta kirjasta Gränsgångare – 68: ”Mie olen 12 vuotta ja ostan kauasmaisia friimerkkiä Suomen puolela kaverilta. Mie luulen, ette niitten kuten kaiken muun tavaran vienti oon kielettyä ja mie kätken net kenkhiin. Justhiinsa ko met ylitämmä rajan mie jään seishoon. Pappa kattoo minua: Mikäs sulla oon, poika? Mie kusikaan: No ei mithän! Enhään mie saata sanoa, ette mie tässä nyt justhiinsa heitin olemasta ja vasta nyt aloin olheen. a-topoksessa, sopimuskamarissa, rajan kolmanessa kamarissa mie olen arché, omien friimerkkien valtias ja rajattomuuen herra. Tulli ja polisi oon vain pirulisimalle saakka pääsheitä herroja. Väylä oon aina ollu, se virtaa ei ole misthään poissa, se virtaa menemättä mihinkhään … Tästä laulusta tuli äkkiä suosittu.

Siinä oon meän filosofiin ulottuvuus ja se aukase portit men kirjalisheen estetiikhaan.

Teatteri?

Ensimäinen meänkielinen osotelma nousi osottamolle 1987, Kuutot. Sitä osotethiin 14 kertaa täsyin salein Pajalan Folkets Husissä. Ennätys joka kestää yhä. Met olima eeläkulkijoita, emmä vain kielen, mutta kans tekniikan. Luulajan korkeakoulu teki taattoriohjleman, jolla viskathiin käänös osottamon yläpuolele.

Sen jälkhiin met olema osottanheet uupperoita. Teemat samat ko aina: Joppaus, raja, Laestadius, sota ja Matojärvi, meän ensimäisen kirjalijan Hilja Byströmin kunniaksi.

Kuutot oli karnevaalia ja tapahtuma kulki monela tasola ja eri aikoina. Ko mie sen kirjotin, mie en vielä tieny enkä tuntenu meän teatterin kontekstiä ja teemaatista ulottuvuutta. Vastauksen oli pakko hakea ko minun osotelma Dagning röd sai ensi-illan Norrbottenin teatterissa 1993 ja vuotta jälkhiin valithiin Bonner Biennalile Euroopan parhaimpien osotelmien sekhaan. (Kaks vuotta tätä ennen Oulun kapunkinteatterin Jerusalemin tanssit oli ollu sielä). Mie piiin sielä puhheen ja freistasin selittää meän teatterin juuria näin: ”Ko mie luin Michail Bachtinin kirjan Dostojevskijs poetik, mie oivalsin, ette olin lapsena ja nuorena eläny teatteria, sanan valtavaa teatteria kylärukkuuksissa, missä lapsuuteni saarnamiehet puhuit. Se oli karnevaalia, se oli teatteria, josta vailtu ramppi, jossa ei jaettu osottelijoita ja kattojia, se ei ollu osotelma, jota vahathiin, sitä elethiin. Vain näissä osotelmissa alaspainetuile ihmisille kielelelisessä ja kulttuurisessa toisenlaisuuessa ja reunassa oli maholista kaataa kumhoon sorron voimat. Saarnat olit aivanko yksinpuheluja Dostojevskin romaanista: erilaisista, eriarvosista ja keskenhään viehraista aineksista saaranamiehet loit omia taitheelisia teoksia, traamaa, joitten sanat ja elheet paljastit paljon enämpi ko tietotheet ja psykolookiset vaikutheet. Yksinpuhelu oli keskustelua kaikitten pirtissä olevien kans, ihmisten, jopa enkelten ja pirujen. Kieli saatto olla lyyristä ko Korkeassa Veisussa, saatto olla apokalypisä ja mailman loppua, saatto olla Lutherusta ja Laestadiusta. Se oli puhetta, klauvaamista, vallan pilkkaa ja pamflettia. Osottamo alko tuokshuun ja saahmaan ommaa lattausta. Sanat muutit pirtin osottamoksi. Joku alko itkheen, toinen nauhraan; oli tansia ja performansia, jokka rikoit kieletyn ja annoit ääntä vaietuile ja hylätyile, alaspainetuile ja murheelisille, jokka saavutit teatterin katharsiksen, sisäsen puhistuksen, aivanko antiikin teatterissa.”

Entäs kirjalisuus? 

Eikös tuo minun rajaihmisen määritelmä ole liika raijaava? Eikäs siittä tule justhiinsa se Saimaan norppa, joksiki yks luenoittija Hanasaarela kerran määritteli meät. Tämä oli mulle kauon ongelmanna. Olinkos yksin tämmönen rajaolento? Olinkos kumma ja outo? Piiain olin Saimaan norppa. Joskus tuntu siltä. Mutta silloin tapahtu jotaki mulle mullistavvaa. Mie kirjotin romaanin Kasaland, Norstedts 1984 (Konin hinta, Pohjoinen 1990) Mie käytin tietyistä syistä interferensiä, kielensekotusta kirjalisenna menetelmänä. Siittä tuli aikan ihmeelinen sanainstalašuuni: mie hunteerasin meänkielelä ja suomeksi mutta sormet kirjotit ruottia. Ajo ko reikpää blev ”körde som hål i huvudet” och työmiesten perhäänkattoja arbetarnas bakomtittare. Mie sain vuotta jälkhiin Kasalandin seurauksena, 1985, kuttun Svenska Vitterhetsakademin brittiläis-ruottalaisheen seminaahriin, jonka teemana oli New Writing in a Multicultural Society. Mie puhuin meänkielestä englanniksi tästä teemasta.

Sielä oli kirjailiojita koko mailmasta ja meile kaikile oli yhtheistä se, ette met kirjotimma muula kielelä ko syntymäkielelä. Mie kohtasin Salman Rushdien, Kazuo Ishiguron ja monta muuta.

Mie ymmärsin, etten mie ole yksin minun rajaolemisessa, en mie mikhään Saimaan norppa ole ko rajan kolmas huone oli täpötäynä ihmisiä, kirjailijoita. Yhtäkkiä mie tajusin, ette se oon normaalia koko mailmassa. Mie tunsin olevani osa mailmanlaajaa artistokratiitä, älymystöä ja luovia rajaihmisiä. Mie en ollu kumma. Ummikko se oon kumma ko sillä oon vain yks äitinkieli.

Mie nukuin hotelissa ja yölä näin unta, ette Palme soitti mulle ja kysy meänkielelä, ette ”mitäs tet sielä oikein värkkäättä sen meänkielen kans?” Mie unissa selitin sille ja sitte mie lauloin: ”Nyt aurinko nousee meile, yli mailman neekereile”. Ko mie aamula heräsin, mie kirjotin laulun paperille ja annoin sen sitte Torvald Pääjärvele, joka sävelsi sen.

Nyt aurinko nousee meile,
yli mailman neekereile.
Rättipäät ja mutakuonot:
ei niil’ ole ajat huonot.

Nyt oon tullu meän vuoro,
laulaa vähemistön kuoro,
kaikkialla mailmassa:
Lontonissa, Pajalassa.

Herraskansat, äitipuolet,
niilä vasta suuret huolet,
niilä vanhaa oon jo kieli,
meilä herräämässä mieli.

Net laulunsa oon laulanheet,
jo Dallaksensa elähneet.
Niilei ennää kelpaa mikhään,
sanova varsin: s’ole mithään!

Tuokaa nautintoja lissää,
väkivaltaa naisen nissää.
Met niistä rahhaa saama
ko met tätä mailmaa jaama.

But where is our onkel Sam,
arbetskraften den ju försvann.
Tyhjinä oon herrain kassa.
I am coming back now massa!

Toppaamapa laulu tämä,
annan kehotukset nämä:
Emmä anna ennää perhiin,
taistelemma vaikka verhiin.

Mie olen nyt siinä ijässä ko oon aika aukasta arkiivi. Mie löyän runoja, lauluja, distikonia, heksametriä ja tekelmiä kolmela kielelä. Mie olen alkanu 50-luvula. Teemat ja estetiikka oli varsin selvä. Kieli, sen ulottuvuus, filosooffinen kotiranta, Jumala, Stalin, mettän raiskaukset ja luonon roskitus. Aina aikaa essä kuten ruottalainen sana sen paljastaa: FÖR- FATTARE.

Kunkas kaus meänkielelä pääsee? Joku sano Sangiksheen. Tänä päivänä minun ulottuvuus oon Kauasmaat. Minun runo, Olen kielettömänä syntyny, jonka kirjotin nuorena jymnasistinä ooon käänetty kohta neljälekymmenelle kielele. Ko mie kerran istuin piilissä Venäjän Karjalssa mie kuulin sen lauluna käänettynnä ja sävelettynä venäjäksi.

Meänkieli kelpaa kirjalisenna työkampheena. Meänmaa-avisissa (2-2017) saatatta lukea minun esseen Meänkieli som litterärt verktyg.

Minun monet kielet vaphauttavva minut kielistä ja antava mulle uuen kielen, yhen naamarin, jonka takana mie kirjotan kolmiyhtheisesi yhelä taitheelisella kielelä kolmen naamarin takana. Näin rajan kolmanessa kamarissa oon: kielet katoavva ja syntyvä, elämän häätyyy aina vallotta ko se aina katoaa.

Mie kirjotan lykätäksheeni kuolema. Ko kuole kieli kuolee kansa. Se väki, mikä puhu meänkieltä ja nyt saarnaa multien kautta. Ko kieli kuolee net kuoleva toisen kerran ja ikusesti. Ilman meänkieltä, heän tarinat ja kohtalot jäävä unholhaan. Mikä oon meänkielelä sattun, sen häätyy meänkielelä kertoa niinku vierasmies sano kärjäjillä tappelusta.

Met hääymä taistela meänkielen puolesta. Nämät uhakava sitä

1. Kieli katoaa taikka sen siale tulle sekakieli, joka oon pinnalinen ja enkkeltti.
2. Kieli joutuu pakosta alemphaan arhvoon ja sen merkitys vähenne samala ko sen tehtävä piiain jääpi johonki erikoisheen käythöön, kuten: vitsin levittämisheen, tämän kulttuurin pilkkaamisheen ja ihmisten naurunalasiksi laittamisheen jopa eetnorastishiin hyökkäykshiin.
3. Suurempi kieli muuttaa kielen ja sitä myötä kulttuurin. Sanasto muuttuu, syntaksi ja rakene muuttuva. Meänkielessä leviävät svetisismit (jällaakos tuossa vääkkorsninkassa höökerreekeli vai vänsterreekeli) muuttava alkuperäsen kielen jopa vahvan kielen murtheeksi.
4. Kieli kaottaa ominaisuuet, jokka kuuluva kielenkäyttäjän perintheisheen kulttuuhriin. Se alkaa matkia vallan kieltä ja sen kulttuurin arvomailmaa. LOVE TORNEDALEN – (viehraala kielelä) tarkottaa sitä, ette I love Tornedalen, ko valtakulttuuri, politiikka ja alkuperäselle kulttuurille viehraat arvot oon tehneet sen näköseksi, ette se kelpaa morsiameksi, ko se ensin naurethaan hulluksi, rumaksi ja kelpaamattomaksi ja sitte pelastethaan kasuvien noston, tatyeerinkin ja komistamisen keinoin.

Lingvistit oon yhtä mieltä siittä, ette kieli tarttee:

1. Kirjotettua kieltä
2. Kramatiikkiä
3. Sanakirjoja
4. Kielenhuoltoa Siksi mie olen tehny työtä näitten eestä. Tästä enämpi

Mänmaa 2-2016

New Writing in a Multi-cultural society
Symposium 28-30 oktober 1985
Vitterhetsakademien i Stockholm
Bengt Pohjanen

The dilemma of Vilhelm Ekelund’s aphorism: shall I write a villagemessage or shall I write blood? Is presumably well-known to many authors, especially to us who come from a multi-cultural society. In my culture there was almost no writing at all because of the multi-cultural society. We had no language that we could use for writing.
In my day-book I find this aphorism as a marginal note several times since I began keeping day-book twenty years ago. I have no question-mark after the aphorism. I have probably written it as a reminder for myself about the aim for my writing: not village-message, but blood! I was trying to find a writing without a language, because my first language didn’t exist as a written language. We had stories but no written language.
From the beginning I was conscious of the great problems: First, the problem of a man from my village. He had to bear witness in a court to a fight. He began speaking his own language, the Finnish dialect of Torne valley. The judge interrupted him at once. The man had to speak Swedish. “No”, the man said, “it has happened in Finnish, it must be reproduced in Finnish.”
The language in Tornedalen (east-northern part of Sweden) is different from the Finnish in Finland. I was born on the Swedish side of the boarder, the river of Torne. In recent times the people on the Finnish side of the river has more and more been assimilated with the society in Finland; the Swedes with the society in Sweden. In the 1930th the Finnish names of the villages were made Swedish. Many changed their family names. And we were not allowed to speak Finnish in school . We had Finnish family names and Swedish Christian names. In my first Och fiskarna svarar Guds frid (And the fishes/fishermen answer God’s peace), Norstedts, 1979, the main character Kurt-Göran, a deputy head-master, has changed his name from Polonen to Polemalm.
The consequence of this development after the war between Russia and Sweden in 1808-1809 is that there now is a real boarder between the people on the both sides of the river Torneälv, the river that “unites two fraternity nations more than it separates”, to quote the “national anthem” of Tornedalen. The boarder between Sweden and Russia from 1809 separated families and homesteads. Tornedalen on both sides of the river had for hundreds of years been a unitary cultural area with the language in common until modern time.
The Finnish dialect on the Swedish side is disappearing, because it hasn’t been accepted as a language, neither in Sweden nor in Finland. The Finnish people now talk Finnish, and the Swedes Swedish or Swinnish. This Swinnish is no more a dialect, but of political and cultural reasons the language of Tornedalen in Sweden. If a language is a dialect or a language in its own, is not a scientific question, but a political. Is Swedish a German dialect, is it a Norwegian dialect? We all know that English is a Norwegian dialect.
There are very few authors from Tornedalen. Why? Our own language has never been a written language. And the language that lies near it, Finnish, has never been our language. The Swedish language we have learnt in school, and it has become the first language for the most of us. But is has not been the language of heart. People, who didn’t go to highschools, never learnt Swedish so well that they could write artistic texts. (The first novel in Swinnish, meänkieli, is just now in press; it is a short novel Lyykeri (a German pistol), written by me.
An other important reason for the absence of authors in Tornedalen is also the religious conditions. In my novel Ropandes röst (Shouting man’s voice), Norstedts, 1981, I have tried to create a picture of Lars Levi Laestadius, a pietist, who lived and worked in the North of Sweden in the 19th, and his movement, which has moulded the people in Tornedalen to ascetics. In such cultural conditions and circumstances literature has small chances to grow. Add to this a very rigid form of communism from Moscow.
The language is the most important expression for identity. Nut a human being in such a situation: between two languages, two cultures, two ideologues, deprived of their own languages, in short, brainwashed, loose their identity, their own history.
Jaroslaw Seifert says in his Nobel lecture that the reason for the great interest in poetry in Czecho-Slovakia was the political development. For the people, who had lost their delegates in times of sufferings, the language had become the most important expression for national identity. Tornedalen had no language, or we didn’t know that we had, because we had lost our identity.
In my novel, Och fiskarna svarar Guds frid (And the fishes/fishermen answer God’s peace), Norstedts, 1979, the implicit author puts an electronic apparatus in headmaster Polemalms brain. This headmaster is born in Tornedalen. He has bought a Swedish family name and consequently everything has gone well for him. But his mind is in chaos, he has no identity. He could be everything and nothing, he is able to play any roles very well. Even the structure of this book is in harmony with the implicit author and the main character.
The headmaster drinks alone for two or three days, he writes short stories, which content pieces of himself, because he doesn’t know whom he will meet if he meets himself. He is a communist, and he is a religious man, he is teetotaler and he drinks, he wants to be an author but feels guilty for creating, he knows that it is the highest form of sin, he creates as God from nothing, he is a god. He has no language, but in some way he is able to speak so that a listener believes in what he says.
He knows that he has to throw himself naked in the battle of life, as King Lear. He has to loose everything to win it. That is his paradox. He reads a preach by Laestadius in Finnish, and he falls under a table, he dies. Of course symbolically. And he decides that he now has to wash up.
Well, The Head-Master Polemalm plays a game with the language. Therefore he writes. His writing is is practicing Sapir/Whorf-hypothesis. Finnish and Swedish are structurally very different languages. When you talk these two languages, you experience the reality in two different ways, you live in two different worlds. It is in some kind a schizophrenic situation, but he is not ill, he is an author, an artist. He uses these experiences to investigate the existence. He understands that there isn’t one truth, the paradoxes are the truth, everything depends on your point of view.
As this novel is written by Polemalm, the implicit author just puts the electronic in his brain, but he could also be seen as an author in that stage of his development as an author. He isn’t yet conscience of that his playing games with the languages gives him his individuality as author. Why not?
But now back to the problem of the man in court. One day, two years ago, when I was writing a novel, Singer’s demons came in my typewriter. It began suddenly writing double F, I stopped working with the novel, and I remembered that I had written in Swinnish a story about perjurers. Like Polemalm I started playing a game with some sentences and lines. I asked as Polemalm: What is it in Swedish. And I wrote the novel, Kasaland. The demons disappeared, and the angels began helping me. So this dilemma saved me, I hope, from village message, and I had found a language for that subject. The damnation had become a blessing.
Maybe, the man in court was right. The fight has happened in Finnish, it must be reproduced in Finnish. But a court is a very serious place, the authorship plays games, in my opinion. Or as Heinrich Böll puts it: not even the humor is a class privilege, but a hiding place for the resistance.
Second: not only the language is a problem for an author in such a multi-cultural society as Tornedalen. You write in Swedish about things that are unknown for many critics too. Unknown, although the society in Tornedalen is a part of Sweden, and has been in hundreds of years. Some critics spend money and time on understanding an author from corresponding cultures far away from Sweden, but know nothing about very old minorities in their own country. Some times I have a feeling of the question in the Holy Scripture: does it come any good from Nazareth?
As an author I first felt like Jacob, I was escaping, I thought that every author has to live in Stockholm, first, and then move to Copenhagen, and from there to Paris and into the history of the Emperor Charles the Great . However, when writing my dissertation about the Finnish modernist Antti Hyry, I understood that Hyry was right: he had travelled from the northern part of Finland to Helsinki, and he saw that the buildings in Helsinki too were turned up. I realized like the escaping Jacob; this is a Holy place, I didn’t know.
The most important point is not the language, the subject. Before writing my novel Kasaland, I was interested in Xenofon, an ancient journalist, horseman and army leader. I discovered that the grandfather in Kasaland was very like Xenofon. He just lived in another society, another time. Realizing such a thing you try to write blood. I think so.
When I realized that I had to write about my own society as it was, or is, I began telling stories about Tornedalen as the many good story-tellers had told med. They never said: once upon a time… They just started telling about perjurers, ghosts, common people, magicians and murderers, wars and religious experiences as if it really was happening just now. Time and space are not important, but the story. And who said what, like in sagas of Iceland.
I write in Swedish. Why? Because it is natural for me to write in Swedish. When I now publish my first novel in Swinnish, it’s also playing a game.
Swedish is now my first language, and I want to write for the Swedes.
But it is a kind of humor, that the few texts, some poems, that I have written in Swinnish (they are not even printed), have been translated in Poland by some translator to five or six languages.
About the identity I now know: I am not a Swede, I am not a Finnish; I don’t care what I am.
I want to write, because it is an attitude to reality and an attitude which for me is playing games with the language.

M E ÄN KIELI

JUHLAPUHE SUOMI 100-VUOTTA

Tornio 6.12.2017
Veteraanien tilaisuus
Arvoista veteraanit, naiset ja herrat!
Sukujen, kansojen, yhteisen kulttuurin kaivo on syvä. Tehtäväni kirjailijana on ammentaa iloisesti, joskus uhmaten. Vesi on kirkasta niin kauan kuin siitä ammentaa vain tarinan ja taiteen, terveen mielen ja muistin kauhalla. Jokaisessa suvussa, heimossa ja kansassa on pohjasakkansa, mutta tämmösennä juhlapäivänä muistamme ja kunnioitamme Suomea, teitä veteraania, joita löytyy minunkin suvusta, niin niitä, jokka oon sankarihauoissa ja sotien jälkhiin rakentanheet hyvinvointi maata, ja ittenäisyttä, jota nyt saama ellää.
Yhteinen matkamme on suurenmoista ja kunnioitettavaa.
Kuinka pitkä on ihmisen muisti? En tiedä! Mutta biologinen muisti on pitkä. Heimon kulttuuri ei kuole. Se voi olla kuin kotikyläni Jaakon kaivo, jonka sijaintia harva kyläläisistä edes tietää, mutta kyllä se on, lumen peittämänä se siellä on, syksyllä koivulehtien alla, keväällä kukkivan nurmen, mutta siellä se on. Samana päivänä kun sorretut kansat saava kokea vapauden päivän, tansithaan vanhoja tansseja, lauloivat vanhoja laulujaan, ikään kuin ei katkoa olisi ollut. Kansan biologinen muisti on pitkä. Jaakon kaivo i kuivu. SIittä saattaa ammenta jos oon kylliksi pitkä varsi kauhassa.
Mitä muistojamme me, meänmaalaiset, ihmiset molemmin puolen tätä jokea kannamme? Kuinka pitkä, kuinka syvä on ugrilainen muistimme? Mitä muistikuvia ja yhteistä menneisyyttä me kannamme? Onko jopa olemassa geneettistä muistia? Liian vähän me tunnemme geeniimme kätkettyjä viestejä. Liian vähän me ehkä kunnioitamme tärkeitä tapahtumia!
Tänään menneisyys on läsnä nykyhetkessä, juuri tääläki, tässä huohnessa, ihmisissä, joissa on syviä juuria menneisyyteen.
Tämä on suuri päivä. Muinainen legenda väittää, että on olemassa Lethe-joki, johon muistot hukkuvat ajan virtaan. Biologinen muisti, yhtheinen muisti, histooria on lautta ajan virrassa. Tällä lautalla osa rajan historiaa kulkee vielä kauan. Toivon sen kulkevan niin kauan kuin täällä ihminen nauttii kesäyön auringosta ja talven kirkasta kuuta, kimaltelevia konoksia ja rauhaa, ihmisen ihmeellisestä matkasta kohti päämäärää, jonka Luojamme tuntee.
Haluan kunnioittaa Suomea 100 vuotta kertomalla tämän tarinan, joka liittyy meän yhtheisheen muisthiin.
Mie olin syksylä yheksäntoistasattaakaheksankymmentäkolme Pajalassa töissä ja Sigge Westman, minun päälikkö, sano, ette yks Aino täyttää 85 vuotta, ja pani minut Autiomheen viehmään tälle kukkakimpun. Mie menin talhoon sisäle tietämättä mitä minua sielä ootti. Arvaamatta, ette astun äskensyntynheesheen Suohmeen, nähkääs, ko Aino minut havatti se laukko vasthaan, tuli kauhlaan ja sano, ette no viimenki saan kohata sinut. Mie onnittelin ja annoin kukat. Aino tarjosi kahvit ja niin mie sain aivan huimaavan tarinan ihmiskohtalosta, joka alko äskensyntynheessä Suomessa ja vei Ruottin puolele ja tähhään talhoon, missä mie nyt olin.
”Olethaan sie Leo Pohjasen pojanpoika!”
”Joo, Leo oli minun farfaari, syntysin Revonsaarelta, Haaparannalta, mutta määräthiin nuorena rajaritarinna Kaartisen kylhään.”
Aino sano: ”Mie olin nuorena tyttärennä piikana rovasti Aatu Laitisen pappilassa Rovaniemelä. Laitisen tykönä kokkointu punasia. Valkoset sen tiesit ja hommasit minut sinne piiaksi ja samala kuuntelheen mitä sielä suunitelthiin. Rovaniemelä ei muistaakseni ollu taisteluja, mutta net olit siihen valhmiita. Mie sain punasten tunnussanan ja kuulin uutisia ja päätin lähteä niitä viehmään valkosten puolele. Sanoin, ette hääyn käyä hammaslääkärissä mutta ko mie tulin punasten linjoile mie en muistanu tunnussannaa ja net ammuit minua jalkhaan niin pahasti ette etuluuu meni rikki. Mie näppäsin siittä hevosen ja hyppäsin sen sölkhään ja lähin rattasthaan läntheen päin. Oli pakkastalvi ja pääsin ko pääsin Ruottin rajale, mutta olin menettänny niin paljon vertä, ette lankesin hevosen sölästä ja jäin jääle makkaahmaan, varmana ette siihen mie kuolen. Mutta silloin mie kuulin äänen, joka oli mulle tuttu. Se laulo ja hihto sinne päin missä mie makasin. Mie menetin tajun enkä muista jos mie huusin apua. Tullimiehen mie tunsin ko mie jo ensimäisen mailmansoan aikoina joppasin tupakkaa, Ryssänlehteä ja muuta.
Tullimiehet olit kerran löytänheet paperossilimpun väylänrannasta kinoksesta ja toppasit minut. Yks tullimiehistä oli Pohjasen Leo, ja se kysy multa jos mie olin jättäny jälkiä väylänranthaan. Mie meinasin lyä sitä naahamaan ja sanoin sille, ette mie en jälkiä jätä, mutta siittä oli justhiinsa menny joku nuori vaimo paperossia hihat täynä. Pohjasen Leo pyyteli antheeksi ja menit Wanhaisen Aagheen, tämän Snellin Williamin ja Svanten isän tykö, ja se oli vishiin tunnustannu.
Mie jäin tykkäähmään tästä tullimiehestä, ja kävi sen tykönä kylässä. Sielä tuli porinaa, ette ko kaikki oon kortila ja korttia sai Sohlbergistä, mutta mulla ei ollu rahhaa millä ostaa. Nuori tullimies tunsi Sohlbergit ja otti minut sinne. Sohlbergi maino, ette ko mie olen niin hänen vaimon näkönen. Se kysy jos Rovaniemelä oli sukulaisia. Miehään olen Rovaniemen Hiltusia. Mie klauvasin Sohlbergile, ette jos sen vaimo olis paljon kulkenu lautala poikki ko mie olin ollu lautala töissä ja näkö saattaa tarttua. Sohlbergi tykkäsi minun hauskoista praatista ja ko mie olin Pohjasen Leon kans liikheelä mie sain tavarakorttia ilmaseksi.
Ja nyt mie tunsin äänen ko makasin väylän jäälä pakkasessa ja ootin kuolemaa. Mie menetin tajun.
Mie hersäin komeassa salissa, jonka tunsin: Sohlbergin herraskartanossa. Leo oli minut sinne vieny ja hommanu torhturin, joka oli ottanu kuulan jalasta, mulla oon se nyt kaulakoruna tässä.
Mie pääsin Martikkalan talhoon Käymäjärhveen ja sieltä Kyrhöön Pajahlaan. Sinne tuli rahtimies, jonka nimi oli Alriki. Se puotti plakkarikellon kaihvoon. Kyrön emäntä sano: ”Ko sie Alriki vahtaat tuota tyärtä enämpi ko kelloa!”
Mie ja Alriki olima kerran menossa pyörälä ylöspäin. Yhtäkkiä mie hyppään pyörän sölästä ja laukon kankhaale. Siinä oon pieni männynalku. Mie hallaan mäntyä ja sanon: ’Kasua, kasua ystävä pieni, mie tulen sinun ystävännä takasi tähhään!’
Niin siinä kävi. Se mänty kasusi ja siihen mie ja Alriki sitte asetuima ashuun. Se oon tämä talo.
Katto ko se oon kasunu, tuo minun pikku mänty!
Näin sano Aino, mie lähin siittä liikuttunheena. Eikä se siihen jääny:
Postissa tuli Ainolta mulle jouluklappi, punanen, virkattu iso tuuki, hullun fiini. Paketissa oli preivi, joka oli kirjotettu vanhaan ihmisen tärisevällä käelä ja mie luin sitä silmät suurina päässä. ”Leo Pohjasen pojanpojale kiitokseksi ko autto minua 1918.”
Tuukin mie olen antanu yhele tyttärelle ja sanonu: ”Älkää koskhaan unheuttako tätä tarinaa!”
Näin met olema tässä rajala olheet ja elähneet.
Tällä tarinalla halvan onnitella Suomea, 100 vuotta. Terhveisiä Väylänpäähän ja koko Suomen maaahan. Mitä maksaa Suomessa vaphaus maan se isästä poikhaan maksethaan.

Bengt Pohjanen, Leon pojanpoika